Sencha Oku-Kirishima (Thehuone), osa 2


Olen viime päivinä kaivannut japanilaisen vihreän teen ihanaa meristä ruohoisuutta. Siihen hätään otin kaapista uudelleen esiin Thehuoneen Sencha Oku-Kirishiman, jota en oikein ymmärtänyt silloin, kun sen ostin

Nyt tiedän teestä vähän enemmän, ja vaikken vieläkään ole saanut juoda hyvää gyokuroa, tiedän, mitä odottaa, kun teepakkaus lupaa gyokuron kaltaista teetä. 

Karttelen tällaisia teelaatuja, jotka eivät kestä yli 60-asteista vettä. Tampereen vesi (ainakin täällä, missä asun) on niin kloorista, että tuollainen vain jokseenkin lämmin vesi jättää teehen vahvan kloorin maun. Toimin sitten niin, että keitän veden, annan sen höyrytä rauhassa, ja haudutan teen, kun vesi on jäähtynyt tarpeeksi. Se parantaa makua (vaikkei teevettä tokikaan saisi keittää).

Haudutin teen siis pannussa: 60 astetta, 2 minuuttia. Lopputulos on voimakkaasti tuoksuva, keltainen tee, joka maistuu hurjan merelliseltä. Tee on jopa ihan pikkuisen suolaista, kuin muistona merivedestä.

Tässä teessä ei ole niin vahvaa kirpeyttä kuin matchassa, mutta jälkimaku on samankaltainen. Tee on jopa niin ruokaisaa, että kolmen desilitran pannullinen on vaikea juoda yhteen menoon.

Olen vähän vaivihkaa oppinut tykkäämään tästä teestä. On aina mukavaa huomata oppineensa uutta, pitämään asioista, jotka joskus olivat lähinnä omituisia.

Sencha Oku-Kirishima (Théhuone)

img_20161004_142309

Ostin tämän Sencha Oku-Kirishiman Théhuoneelta jo viime syksynä, mutta olen ollut aika välinpitämätön vihreitä teitä kohtaan sen jälkeen. Olen juonut lähinnä oolongia (ja genmaichaa). Nyt, gaiwanin hankittuani, suhteeni vihreään teehen on muuttunut onnellisen uteliaaksi. Odotan innolla, millaisia tuoksuja ja makuja nämä lehdet minulle tarjoavat.

Jo pussin avaaminen on yllätys: teen tuoksu on mahtava, jopa jotenkin karkkimainen (miksi mieleeni tulee etäisesti lakritsi tai anis?) Pussin kyljessä lukee, että “Ensi sadon Oku-sencha muistuttaa täyteläisyydessään gyokuro teelaatua”, mikä on minulle ihan hepreaa, mutta uskon mukisematta.

Teenlehdet ovat syvän tummanvihreitä ja ruohomaisia tikkuja. Ensimmäinen ongelmani on taas annostelu gaiwaniin: laitan sen ruokalusikallisen, siitä on hyvä aloittaa.

img_20161004_144541Vaan eipä olekaan: tällä teenlehtien määrällä hetkenkin yli 10 sekunnin haudutuksella teestä tulee karvasta ja kitkerää. Kun pysyn alle kymmenessä sekunnissa, tee on maultaan tummaa ja syvän ruohoista, todella herkullista (ehkä tässä on nyt sitä umamia).

Veden lämpötilassa on myös oltava tarkka. Ohje kertoo, että haudutuslämpötilaksi optimaalisin on 60 °C. Jouduttuani viskaamaan pari haudutusta suoraan viemäriin totean taas, että ehkä lämpömittari olisi parempi keino olla lämmittämättä vettä liikaa kuin tämä minun “jos sormea pystyy juuri ja juuri pitämään veden alla, veden lämpö on 60 °C”-metodini. En vain ole yrityksistäni huolimatta löytänyt mistään kaunista vedenlämpömittaria (ja rumaa en huoli).

Tätä teetä en pidä helppona – valmistamiseen pitää keskittyä kunnolla. Yrityksen ja erehdyksen tekniikka on kuitenkin minusta ihan mukava. Siinä saa selville teen rajoja: tuo on liikaa, tuo on liian vähän, ai siitä tulee tällaista jos toimin näin.

Loppukevennyksenä myös sivukuva tästä täydellisestä teekupistani, josta kerroin taannoin. Se on loistava oolongille ja hyvä rauhoittumiseen: siitä on pidettävä kiinni kahdella kädellä, joten yhtä aikaa ei voi tehdä töitä ja hukata näin tilaisuutta nautiskeluun. (Se on jotakin vanhaa Arabian sarjaa, en ole nähnyt toista vastaavaa missään.)

 

img_20161004_142249