Green Grey Cream (Turun Tee ja Mauste)

img_20170301_110133

Teen nimi on äkkiseltään yhtä hankala kuin ‘mustan kissan paksut posket’: Green Grey Cream. Ostin tätä Teen päivänä Turun Tee ja Mausteesta (teetä oli houkuttelevasti tiskillä tyrkyllä). Minulla ei ole hetkeen ollut vihreää earl greytä, joten vähän siihen tarpeeseen ajattelin tätä kokeilla.

Oletan teen olevan tätä Forsmanin Kerma Green Greytä. Ostamani tee on nimittäin myös gunpowderia ja siinä on bergamottia, kermaa ja sitruunaa.

Kun haudutin teetä ensimmäisen kerran (80 °C, kaksi minuuttia), sain kuulla, että keittiössä tuoksuu ihan karkilta ja vaniljalta. Niinpä: tuolta Forsmanin sivuilta selviää, että teessä tosiaan on vaniljakermaa.

Miltä tee sitten maistuu? Vähemmän vaniljalta ja sitruunalta kuin tuoksusta voisi päätellä. Jos teetä nimittäin vain haistaa pakkauksesta, saattaa jättää ostamisen väliin, mikäli kammoaa makeita teelaatuja. Mutta ei: lopulta tämä on kuitenkin sellainen hyvä perus- earl grey, jossa on lisänä kermainen loppumaku. Kyllä se vaniljakin siellä vähän kummittelee, ja ehkä tuo sitruuna lisää karvautta sen verran, että bergamotin maku on todella tuntuva.

Toisesta haudutuksesta kerma on kadonnut, joten tee on aina vain enemmän earlgreymäistä. Se on oikeastaan aika mukavaa. Ja vaikka yleensä kammoan vihreää gunpowderia, tässä maustekimarassa sekään ei pääse liian voimakkaasti esille.

Lopputulos: ihan hyvä arkitee. Tällaiselle “yksi maku per tee”-ihmiselle makujen määrä on runsas, mutta tasapainoinen kuitenkin.

 

Advertisements

Vihreä gunpowder

sam_5545

Eilisen Milky oolong -kirjoitukseni jälkeen minua on jo pari kertaa moitittu hifistelystä. Mielestäni en hifistele yhtään, mutta raja on toki veteen (tai oikeastaan teehen) piirretty viiva.

Perustin tämän blogin, koska en osaa kirjoittaa makuaistista. Taidekriitikkona olen tottunut kuvailemaan näkemääni, mutta makuaisti pakenee kuvailua. Tarkoitukseni on siis yrittää tehdä jotakin, mitä en osaa.

Huomaan nyt, että maistelemisen kuvaileminen menee helposti hifistelyksi. Eihän sitä voi joka kerta kirjoittaa, että “tee on hyvää”, vaan on yritettävä erilaisia keinoja oppia maistamaan teestä eri asioita. Maisteleminen ja gaiwanin (tai kahden!) kanssa pelaaminen ei kuitenkaan ole se tavallisin teenjuontitapani. Tavallisin on tällainen:

Kirjoitan taidekritiikkiä blogiini. Koska kirjoittaessani en pysty keskittymään teen maisteluun kovinkaan tiukalla pieteetillä, valitsen jotain tuttua teetä. Tänään pannussani on vihreää gunpowderia, jonka alkuperää en muista (se on lahja joltakulta), ja jonka kanssa olen viettänyt tunneperäisiä hetkiä yrittäessäni saada siitä oman makuni mukaista. Suhteeni gunpowderiin on kinkkinen. Teestä tulee helposti liian tervaisen oloista. sam_5548

No, laitan kaksi teelusikallista gunpowderia siivilään (pannuni on 3,2 dl kokoinen). Odotan, että vesi lämpenee jokseenkin 80-asteiseksi ja kaadan veden pannuun. Annan hautua minuutin (koska pelkään, että teestä tulee taas tervaa, jos unohdan sen hautumaan kahdeksi minutiksi). Otan perintöarabiakuppini ja teepannuni ja istahdan työpöytäni ääreen kirjoittamaan. (Pannulle ja kupille löytyy aina tilaa toisinaan hurjiksikin kasvavien kirjapinojen välistä.)

Valurautapannu on hyvä kirjoittajan kaveri, koska tee pysyy pitkään lämpimänä, vaikka sitä unohtaisi juoda. Tällä kertaa gunpowderista tuli riittävän kevyttä (eli varmaankin laimeaa jonkun muun mielestä), ja sen juominen on ihan ilo. Toisaalta olen kyllä iloinen, että purkin pohja on jo lähellä.