Tesco Finest Green Tea

 

Nyt kuulkaa tartun teepussiin! Kylässä minulle tarjottiin vihreää pussiteetä, tuotenimeltään Tesco Finest Green Tea. Nappasin yhden pussin mukaani maistaakseni sitä uudestaan ihan rauhassa kotona.

Pyramidinmuotoisessa teepussissa on kaksi grammaa ainakin osittain lähes kokonaisen näköisiä vihreän teen lehtiä. Virkistävä poikkeus perinteiseen pussiteepuruun, ajattelen, ja uskallan hauduttaa teetä pakkauksen ohjeen mukaiset kolme minuuttia (lämpötilaan pakkaus ei ota kantaa, mutta pysyttelin tutussa 80 asteessa).

Teestä tulee rohkaisevan vaaleaa. Se tuoksuu hieman kirpeältä.

Tee on mietoa ja lempeää. Maku on hyvä vihreän teen perusmaku – vähän kirpeä ja raikas, ruohomainen.

Ei tämä nyt ole mitään luksusta tai erikoisen ihmeellistä, muttei myöskään karvasta, mautonta, esanssista tai muita pussiteen perinteisiä makukimaroita. Ei siis mikään pahin teenjuojan(kaan) kauhu.

Gyokuro Hiki & Osmantus (Teeleidi)


Teeleidi (Jyväskylä) on muuttanut Kramsunkadulle. Uteliaana menin tänään tutustumaan liikkeen uusiin tiloihin (paikkana on samaan tapaan kaunis, vanha puutalo, kuin se, missä Teeleidin tilat Lutakossakin olivat).

Teehuoneen vastaanotto ja kauppa sijaitsevat samassa tilassa. Huone on suuri. Yhdellä seinustalla on kahvilantiskin oloinen vitriini leivoksineen, toisella seinustalla teet, joista voi haudutettavan teen valita. Kolmannella on sitten kotiin myytäviä teitä suurissa peltipurkeissa.

Koska minulla oli nyt aikaa maistelemiseen, valitsin kahta Mestarin teetä (ne ovat laadukkaampia ja täten myös kalliimpia kuin muut listan teet). Otin maisteluun pannullisen Gyokuro Hiki -nimistä japanilaista, varjossa kasvatettua teetä sekä Osmantus-teetä, jossa on kiinalaisen vihreän teen lisäksi osmanthuksen kukkia. (Googlaamalla opin, että osmanthusta on käytetty jo tuhansia vuosia vihreän teen maustamiseen.)

Aurinkoisena päivänä sisätila tuntui mahdottomalta ajatukselta, joten istahdin terassille. Teehuoneella on suuri puutarha, jossa on myös pöytiä, mutta varjoisa terassi houkutteli enemmän.

Teet saapuivat pöytään kauniissa pannuissa. Aloitin gyokurosta, joka tuoksui ihanan voimakkaasti meräleväiseltä.

Gyokuron luvataan olevan hienostuneen makea tee. Siitä huolimatta tee oli vähän kitkerää, eikä yhtään makeaa. En oikein löytänyt siitä mitään niin erikoisen hienostunutta, kuin sen pitäisi kuulopuheiden perusteella olla. Pyysin teestä myös toisen haudutuksen, mutta se meni jo irvisteltävän kitkeräksi.

Gyokuro on matchan raaka-aine, ja matchamaisuus maussa kyllä tuntuikin. Teessä on myös runsaasti kofeiinia, mikä alkoi miellyttävästi humahtaa päähän toisen pannullisen aikana. (Jätin sitä suurimman osan kyllä juomatta sen karvauden takia.)

Osmantus-tee tuoksui hyvin miedosti. Tee itsessään oli vähän paahteisen makuista, kiinalaista vihreää teetä, jossa kukat tuntuivat lähinnä makeana jälkimakuna. Pyysin myös tästä teestä toisen haudutuksen, ja se kannatti, sillä toinen haudutus oli aromikkaampi, ja teen luonne pääsi siinä paremmin esiin. Tee muistutti etäisesti (mutta olematta yhtään liian makea) hortensianlehdistä haudutettavaa, äärimmäisen makeaa ama chata.

Teeleidin nykyinen koti puutaloalueella Älylässä on ympäristönä romanttinen ja Teeleidille sopiva. Mitä nyt vähän ympärilleni vilkuilin, enemmistö muista asiakkaista tilasi teensä kakkujen kera, ja iltapäivän teehetki kakkuineen istuu kukkivaan puutarhaan hyvin.

Itse olen enemmän “tee teenä”-ihmisiä, joten vähän petyin siihen gyokurokokemukseeni. Ensi kerralla sitten ehkä jotakin teetä niiden leivonnaisten kera.

Valkoinen Lime Tee (Teekauppa Veiström)

Olen jemmannut mökille vain työpaikkani Teekauppa Veiströmin teetä, joten maisteluni täällä on siltä osin yksipuolista. Makumaailmaltaan ei niinkään; nyt pannussa hautuu Valkoinen Lime Tee.


Huomaan juoneeni tämän teen niin nopeaan tahtiin, että siitä kirjoittaminen on melkein jäänyt. Vielä ehtii kuitenkin, sillä pussista irtoaa lehtiä vielä yhteen pieneen pannulliseen.

Lime tuoksuu teenlehdissä niin ihanan raikkaasti, että tein ostopäätöksen ihan sen perusteella. Lime on makeampi ja hedelmäisempi kuin teemausteena tutumpi sitruuna.

Tämän teen hauduttamisessa olen tarkkaillut veden lämpötilaa (70 astetta) ihan erityisesti. Liian kuuma vesi nimittäin nostaa valkoisesta teestä karvauden tehokkaasti esiin. Karvaus ja lime eivät sovi yhteen. Pari kertaa olen saanut viskata teen viemäriin, kun olen lipsuillut veden lämpötilan kanssa.

Lempeällä hauduttelulla teestä tulee hyvin vaaleaa, sellaisen vaalean omenan väristä. Lime maistuu makealta ja sitruksiselta. Erityisesti ensimmäinen haudutus on hyvä, mutta olen hauduttanut lehdet aina toisenkin kerran. Limen osuus on silloin pienempi, ja valkoisen teen oma maku pääsee esiin.

Tämä tee on kulunut arjessani samaan (hurjaan) tahtiin kuin vihreä päärynätee, jota saatan juoda litran pannullisen yhteen menoon kirjoittaessani jotakin. Raikkaat, ei-makeat teet ovat hyviä työntekoon, sillä ne pitävät mielen virkeänä, mutteivät vaadi juojalta (tai juomishetkeltä) mitään erityistä.

Daye Green Sheng Pu’er loose (Teekauppa Veiström)

Minulla on mökillä lasinen 3,5 dl:n pannu, jossa hauduttelen teetä pitkin päivää. Koska mökillä ei ole juoksevaa vettä, pannun sihti on hankala puhdistaa. Siksi pyrin nokkelana ihmisenä valitsemaan mukaan teelaatuja, joita voi hauduttaa mahdollisimman monta kertaa.

Tänään pannussa hautuu Teekauppa Veiströmin Daye Green Sheng Pu’er loose, vihreä pu’er. Sheng pu’er on niin sanottua raakaa pu’eria, eli se muotoillaan kakuksi ennen kuin sitä fermentoidaan. Ikäännyttäminen tapahtuu vasta kakkumuodossa. (Sen vastaparina on shu pu’er, jota fermentoidaan jo irtolehtinä ennen kakkumuotoon puristamista.)

Vihreä pu’er on siis ikääntymätöntä ja raakaa. Teenlehdet ovat edelleen silminnähden vihreitä.

Ja siltä tee maistuukin, raa’an hedelmän kaltaiselta. Valmis juoma on oranssia, kirpeää ja sadepäivän makuista. Pu’erille tuttua maanmakua ei teessä juuri ole. Teenlehtiä voi hauduttaa useita kertoja.

Olen valmistanut tätä teetä kotona myös gaiwanissa, mutta lopputulos oli helposti kitkerä. Pannuhaudutuksena maun raakuus miellyttää minua enemmän.

(Jep, olen yhä sidoksissa Teekauppa Veiströmiin työntekijän roolissa.)

Chai latte (Pyymäki, Vammala)

Tarjoilija, teessäni on pilli!

Jossain puolihätäisessä kahvilapaniikissa tilasin Pyymäen kahvilassa (Vammala) chai latten. (Käyn kesäisin kohtuullisen usein tässä kahvilassa, ja joudun aina valitsemaan pussiteen (vihreä) tai haudutetun teen (maustettu musta) välillä. Tänään kumpikaan ei houkutellut.)

Siispä: chai latte. Hillittömän korkea lasillinen maitoista teetä ja maitovaahtoa.

Enimmäkseen tämä chai maistuu sokerilta. Oikeastaan niin paljon sokerilta, että muita makuja on hankala erottaa. Löydän kuitenkin kardemumman, ehkä kanelin, ja jotakin tulista (inkivääriä?)

Ei tämä nyt ihan vastaa caffe lattea, jota kahvinjuontivuosinani rakastin (kyllä, minulla on salattu menneisyys kahvin kanssa). Eikä vastaa teentarpeeseen. Lähinnä mieleen tulee jokin ällömakeutettu maitokaakao.

Brrh.

Korea Daejak Semi-Wild Green (Teekauppa Veiström)

Kiire ei mielessäni istu yhteen teen kanssa, joten olen onnistunut jättämään kirjoittamatta monesta keväällä ajankohtaisesta teestä. Yksi niistä on Korea Daejak Semi-Wild Green, jonka sain bloggaajan ominaisuudessa Teekauppa Veiströmistä jo keväällä.

En muista juoneeni aiemmin korealaista teetä. Lähdin siis tähän teehen ihan puhtaalta pöydältä. Noudatin pannuhaudutuksen ohjetta (70 astetta, 2 minuuttia).

Teenlehtien tuoksu on mausteinen, vähän lakritsinen. Kun kaadan kuuman veden pannuun, lehdet tuoksuvat ihanan paahteisilta ja ruohoisilta.

Tee on hennon sitruunankeltaista. Vaalean värin ei pidä antaa hämätä – maku on voimakas. Tämä on näitä makuja, jotka tuntuvat eniten kitalaessa. Tunne on täyteläinen, jopa ruokaisa.

Tee maistuu paahteiselta ja vähän makealta. Tämä on nyt se paljonpuhuttu umami, ihmisen viides perusmaku: herkullisuus, täyteläisyys. Tee ei kaipaa yhtään mitään.

(Voisin kuvitella että tätä voisi juoda myös ruokajuomana, korostamaan ruoan makuja. Toisaalta tämän kanssa tekee mieli istua kahden, rauhassa, kenenkään häiritsemättä.

Hifistelystä

Tykkään sanoa, että juon teetä, en hifistele. Lainaankin usein Kai Niemisen runoa, jossa hän kirjoittaa jotakin sellaista kuin “en harrasta teetä / juon sitä kolme litraa päivässä” (selasin nyt neljä Niemisen kirjaa läpi, enkä löytänyt runoa, mutta palaan oikean sitaatin kera, kun löydän).

Nyt viikonloppuna hankin itselleni kungfu-teetarjottimen. Se on sellainen kaksikerroksinen tarjotin, jossa on säiliö, jonne voi kaataa esim. gaiwanin lämmitykseen käytetyn veden. Onko nyt aika alkaa puhua hifistelystä?

Teen kanssa pyrin käytännöllisyyteen ja järkevyyteen. Onhan järkevää mitata teen määrä ja tehdä mahdollisimman hyvää teetä (selitin juuri eräälle “tee on niin vaikeaa tehdä oikein”-henkiselle kahvinjuojalle, että kyllähän kahvikin mitataan, kyllähän kahvikin pyritään tekemään oikein).

On myös järkevää omistaa säiliöllinen teetarjotin, jos vaihtoehtona on se, että (ainakin isoa gaiwania käyttäessäni) teetä on pitkin pöytää (kahden desin gaiwanini on jostain syystä erittäin hankala kaatamiseen).

Toisaalta olen esteetikko. On ihanaa, kun teehetki on kaunis.

Tänään juon toisesta gaiwanista Tieguanyin Iron Goddess AAA -oolongia (Teekauppa Veiström) ja toisesta Dong Ding vihreää oolongia (Turun tee ja mauste). Nautin siitä, että saan kaadella lämpimät vedet tarjottimelle.

Dong ding vihreä oolong on perusoolong, ihan hyvä ja maukas, muttei tarjoa suuria variaatioita haudutusten välillä. Tieguanyin Iron Goddess maistuu sen rinnalla tuoreen puunlehtimäiseltä ja yllättävän makealta.

Yritän maistella teetä ainakin toisinaan kahden satseissa, vertaillen. Joskus sitä kautta löytyy uusia keinoja kuvailla teen makua. (Mutta tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus olla näiden kahden teen maistelukuvaus.)

Tänään joku vinkkasi minulle töissä (Teekauppa Veiströmissä), että teen maisteluun löytyy myös makukarttoja. Sellainen löytyy esimerkiksi täältä.

En ole yhtään sillä tasolla, että erottaisin puoltakaan noista maun vivahteista (eikä tavoitteeni ole ollakaan). Koko tämän blogin lähtöajatuksena oli kuitenkin oppia kirjoittamaan mausta (en tunne osaavani), joten apu on tervetullut. (Kirjoitan työkseni taiteesta. Olen visuaalinen ihminen.)

Hifistelyn raja haalistuu elämässäni koko ajan. Toisaalta pyrin vain hyvään teehen. Välineurheilulle ei kaikessa ole tarvetta, sillä 700-luvulta peräisin oleva ohje siitä, milloin vesi on sopivan lämpöistä, toimii yhä. Veden lämpötilaa kuvaillaan näin:

pienet kuplat kuin kalan silmät uivat pintaan. (Kirjasta Kakuzo Okakura: Kirja teestä.)

Tällä kuvalla yleensä arvioin veden oikean lämpötilan. Joskus tartun lämpömittariin, joka kertoo, että lämpötila on 79,9 astetta, kun ne pienet kuplat nousevat (80 astetta on hyvä lämpötila useimpien vihreiden teelaatujen hauduttamiseen).

Hifistelyä tuokin saattaa silti olla. Jo se, että kiinnittää huomiota lämpötilaan, eikä keitä vettä, saattaa mennä jonkun mielestä hifistelyn puolelle.

Nyt innostuin kirjoittamaan tätä ja oolongini menivät pilalle. Ei hätää, ei tämä ole aina niin vakavaa. Minulla on aikaa uudelle yritykselle.